Norsk

(Sinne) Käsin på Vigelandmuseet, er Åsne Kummeneje Mellems hittil mest omfattende utstilling. Tittelen har en dobbelt betydning: På norsk kan det kvenske ordet käsin oversettes til «for hånd» eller «i retning av», mens sinne betyr «dit». Når ordene settes sammen, oppstår den nye betydningen «ditover».

I utstillingen utforsker Mellem käsityö, det tradisjonelle kvenske håndverket som kan kjennetegnes med en pragmatisk bruk av naturmaterialer, ofte i kombinasjon med gjenbruk og kreative løsninger. Denne utforskningen av den hverdagslige håndverksformen er gjennomgående i hennes kunstnerskap, hvor hun stadig undersøker hva käsityö har vært, hva det er i dag, og hvordan glemte tradisjoner kan synliggjøres gjennom nye kunstuttrykk.

Mellems arbeider vises i tre av Vigelandmuseets utstillingssaler. I sal 7 finner vi verket I Never Learned my Mother Tongue (2021), hvor store mengder ulltekstil velter utover gulvet fra en trang boks av tre og glass. Ullstoffet er plantefarget etter gammel skikk med steinlav, som Mellem selv har sanket i kvenske områder. Hun forteller at steinlav, kivijäkälä, vokser tett i enkelte områder, og kan variere i farge og tykkelse: Noen steder vokser den som lyse, tynne flak, andre steder i tykke mørke lag, som om den vokser oppå seg selv. Likevel avgir den en dyp, brun farge på ullstoffet. Slike observasjoner beskriver Mellem i sin utgivelse Oppiit/Omateko (2023). Denne boken kan sees på som en personlig håndbok om käsityö, en samling av kunstnerens egne erfaringer med håndverket.

I sal 11 vises Pehmeä paaro (2024), et verk som både er monumentalt og mykt, og kan minne om en foss av naturfarget ull som faller fra taket og ned på gulvet. Fargen går igjen fra verket I Never Learned my Mother Tongue, men beveger seg også over i gule og grønne toner. Her er det brukt einer, kataja, som tradisjonelt har hatt flere bruksområder, både som medisinplante, trevirke eller juletre i nordlige områder uten andre sorter bartrær.

Vekki (2004) befinner seg i sal 12, og består av tuohi eller bjørkenever. Noe av materialet er sanket selv, kombinert med resirkulert never fra et hustak i Karlsøy. Neveren har tidligere vært et viktig byggemateriale også i kvensk tradisjon, hvor det blant annet ble brukt som isolasjon i vegger og tak, eller til fletting av mindre gjenstander. Mellem beskriver neverarbeidet som en nøysom prosess, hvor hun strimler opp store flak før hun så deler strimlene lag for lag. Det vevde uttrykket kommer fra et opprinnelig ønske om å jobbe med neverfletting. Det lot seg ikke gjøre å lære dette fra et kvensk perspektiv, og hun endte opp med å innføre materialet i veven i stedet. «Det spilte ingen rolle om det var flettet eller vevd. Det spilte ingen rolle om det var perfekt heller. Det viser uansett at kunnskapen er borte» skriver Mellem i Oppiit/ Omateko.

Pehmeä paaro og Vekki har begge kvenske titler. Mellem ser på språket som ryggmargen i enhver kultur, hvor språket - det immaterielle - er avgjørende for kunnskapsoverføring av håndverket - det materielle. Hun innfører derfor kvenske ord og begreper i sin kunstneriske praksis. I Never Learned my Mother Tongue skiller seg ut som en form for pasifisering, en verbalisert sorg over et språk og et håndverk som er sterkt truet. Verket er grunnleggende kritisk og rettet mot fornorskningspolitikken som har bidratt til tapt kunnskapsoverføring av det kvenske språket og kulturen.

Gjennom käsityö ønsker Mellem å skape en arena for dialog og belyse generasjonsgapet i overføringen av kunnskap. Gjennom flere år har hun dykket ned i de kvenske håndverkstradisjonene med et ønske om å revitalisere og videreutvikle tradisjoner som er i ferd med å forsvinne. Ved å spørre seg frem blant folk, om materialer, teknikker og praksiser, har hun jobbet frem et personlig arkiv av fortellinger. Slik bindes hennes praksis til den kvenske kulturen, og til steder, landskap og ressurser. Det tradisjonelle overføres inn i samtidskunsten i mellomrommene hvor hun selv må fylle inn for tapte teknikker og kunnskap.

For Mellem er käsityö mer enn tradisjonelle håndverksteknikker, men en måte å uttrykke tilhørighet på. For konsekvensene av et tapt språk er samfunnsmessige, men konsekvensene av et tapt morsmål er personlig. (Sinne) käsin betyr «ditover», og Mellem beveger seg sakte mellom det som en gang var, det som er og det som skal bli. Ditover.

//

Kvensk

(Sinne) Käsin Vigelandinmuseumissa oon Åsne Kummeneje Mellemin tähän asti laajin näyttely. Tittelillä oon kahđenkertainen merkitys: Sana käsin meinaa sekä käsin tekemistä, ette liikettä johonki päin. Käsitet sinne käsin saa näin uuđen merkityksen.

Mellem tutkii näyttelyssä perintheistä kvääniin käsityötä, jonka tunnistaa pragmaattisesta luononmateriaalin käytöstä, ushein kombinasuunissa uuđestipitämisen ja kreatiivisten ratkaisuitten kans. Tämä tutkiminen päivälisen käsityön ympäri toistuu hänen työssä, jossa hän jatkuuvasti tarkastellee mitä käsityö oon ollu, mitä se oon tääpänä, ja kunka unheetetut tradisuunit saatethaan tehđä näkkyyväksi uussiin taiđetilmaisuitten avula.

Mellemin työt näytethään kolmessa Vigelandinmuseumin näyttelysaalissa. Saalissa 7 löyttyy värkki I Never Learned my Mother Tongue (2021), jossa suuri paljous villatekstiilii puđottaa lattiile ahthaasta klasiloovasta. Villakangas oon kasvifärjätty vanhaasseen taphaan kivijäkälällä jota Mellem oon kovonu perintheisilä kainulaisila seuđuila. Hän muistelee ette kivijäkälä kassuu joissaki paikoissa tihheenä, ja ette färi ja paksuus vaihetelhaan: Joissaki paikoissa vaaleina, ohukaisina hitusinna, toisissa taasen paksuina tummina kertoina, ko ette se kasuis ittensä päälä. Kuitenki siitä tullee syvä, pruuni färi villakankhaale. Tällaissii havainttoi Mellem kuvvailee hänen ulosannossa Oppiit/Omateko (2023). Tämän kirjan saattaa nähđä persoonallisenna käsikirjana käsityön ympäri - kokhoonpano taitheiliijan omista kokemuksista käsityön kans.

Saalissa 11 näytethään Pehmeä paaro, värkki joka oon sekä monumenttaalinen ette pehmeä, ja saattaa muistuttaat köngästä, joka puđottaa katosta lattiile.Värkin I Never Learned my Mother Tongue färit toistuthaan, mutta net kans muutelhaan keltaisiksi ja vihrisiksi sävyiksi. Färjäämisheen oon käytetty katajaa, jolla perintheisesti oon ollu monta käyttöö; metesiinikasvina, puumateriaalinna, ja joulupötäjänä pohjaisessa mistä ei löytyny muuta sorttii hakopuuta.

Vekki oon saalissa 12, ja oon tehty koivun tuohesta. Osa materiaalista oon itte kovottu, kombinasuunissa uuđestipiđetyn tuohen kanssa peräsin huonheen katosta Kalsassa. Tuohi oon ennen ollu tärkkee rakenusmateriaali kvääniin tradisuunissa, jossa sitä oon käytetty muun myötä isolasuuninna seinissä ja katoissa, eli pieniin tinkkoin palmikoimisheen. Mellem kuvvailee tuohityötä tarkkana prosessinna, jossa hän alusti jakkaa suuret tuohipaltot nauhoiksi, ennen ko jakkaa nauhat kerta kerralta. Väävätty ilmaisu tullee toivheesta työtelä tuohipalmikoimisen kans. Ei ollu mahđolista oppiit tätä kainulaisesta perspektiivistä, niin lopuksi hän otti materiaalin väävhiin sen sijasta. “Ei ole tärkkee, oonko se palmikoitu eli väävätty. Eikä ole tärkkee, oonko se täyđelinen. Joka taphauksessa se näyttää ette tieto oon kađonu” kirjoittaa Mellem Oppiit/ Omateko:ssa.

Värkiilä Pehmeä paaro ja Vekki oon molemilla kvääninkieliset tittelit. Mellem näkkee kielen jokhaisen kulttuurin ytimennä: Kieli, joka oon ei-materiaalinen, oon tärkkee materiaalisen käsityön tieđon siirole. Siksi hän ottaa kväänin sannoi ja käsittheitä hänen taitheesheen. I Never Learned my Mother Tongue erottuu verbaaliseerattunna suruna vahvasti uhatusta kielestä ja käsityöstä. Värkki oon pohjananttaavasti kriittinen ja suunittaa ittensä ruijalaistamispolitikkiin, josta oon seurannu kađotettu tieđonsiirto kväänin kielestä ja kulttuurista.

Käsityön avula Mellem halluu luođa areenan dialoogile, ja näyttää sukupolviin välisen kuilun tieđon ja ossaamisen siirossa. Hän oon monta vuotta perehtyny kvääniin käsityötradisuunhiin, toiveena elästyttäät ja kehittäät tradisuuniita jokka oon hävviimässä. Kysymällä ihmisiltä materiaaliista, teknikiistä ja käytänöistä, hän oon pykäny ittele persoonallisen muistelusarkiivin. Näin hänen työtely liittyy kväänin kulttuurhiin, paikkhoin, maisemhiin ja resurshiin. Perintheinen liittyy nykytaitheesseen niissä väliissä, joissa hänen häyttyy itte täyttää ja kompenseerata kađotetuista teknikiistä ja tieđosta.

Mellemille käsityö oon muutaki ko perintheistä teknikkii, se oon kans tapa ilmaista yhtheenkuuluvuutta. Kađotetun kielen konsekvensit oon yhtheiskunnaliset, mutta kađotetun äiđinkielen konsekvensit oon persoonalliset. Mellem liikkuu hiljaa menheen, olleevan ja tulleevan välilä. Sinne käsin.